Nykyihmisellä on kaksi kiintopistettä: tulevaisuus ja nykyhetki. Molemmat kiskovat eri suuntiin. Toisaalta eletään sitku-elämää ja toisaalta onnenkeksifilosofit kannustavat nauttimaan hetkestä.
Ensimmäinen tuntuu olevan helpommin toteutettavissa, koska vaikuttaa siltä, että painamme eteenpäin aivottomina taikinoina ikään kuin odottaen, että kohta on viikonloppu, loma tai tämä tilanne tästä kyllä vielä paranee.
Käsi ylös, kuinka moni oikeasti nauttii kiireestä, kun pitää juosta peräsuoli pitkällä työpaikan venähtäneestä palaverista suoraan iltapäiväruuhkan kautta päiväkotiin? Tai jos työpaikan ihmissuhteet ovat luonteeltaan vähintäänkin piinaavia, mutta asiaa ei rohjeta ottaa puheeksi, koska helpommalla pääsee, kun vain kärvistelee? Koko ajan taitaa olla kiire pois nykyhetkestä.
Tämän kirjoituksen otsikko on Eppu Normaalin laulusta Kaikki häipyy, on vain nyt. Kun sen sanoja kuuntelee oikein tarkkaan, kannustetaan siinä elämään hetkessä:
Ei huomista, ei eilistä, vain tämän hetken voi nähdä peilistä.
Mutta miten hetkessä oikein eletään? Se ei ainakaan ole sohvalla makaamista. Taidon saavuttaminen meditoimalla kuulostaa sekin työläältä.
Hetkessä elämisen voi aloittaa tosi pienillä teoilla: siihen pääsee kiinni hymyllä, halauksella, kysymyksillä, jotka kertovat, että välität. Jopa minä olen oppinut halaamaan pohjoispohjalaisista juuristani huolimatta (!) Pienet teot välittävät viestin siitä, että toinen on tärkeä – oltiin sitten töissä tai kotona. Se jos mikä vastaa tässä ja nyt -kokemusta molemmin puolin.
Miten työyhteisö puolestaan parantaa hetkessä elämistä? Työyhteisövalmennuksissa kehotetaan nostamaan kissa pöydälle ja ottamaan hankalat tilanteet puheeksi, mutta äärimmäisen harvoin käydään käytännössä läpi, miten se tulisi tehdä.
Otetaan esimerkki: valmensin kerran esimiehiä puheeksiottoon vaikeissa tilanteissa. Kysyin konkreettisen kysymyksen: kun sinun pitää aloittaa puhuminen vaikeasta asiasta, miten sen teet? Sain vastauksesi esimiehen pitkän monologin siitä, että mitkä kaikki asiat ovat väärin työntekijän toiminnassa ja miten se sotii firman politiikkaa vastaan.
Ei näin. Keskustelu aloitetaan kysymyksellä: Mitä kuuluu? Miten olet voinut?
Miksi? Koska esimies ei voi millään tietää, mitä isoa tai pientä taakkaa henkilö kantaa, onko juuri nyt meneillään jotain, mikä sotkee ajatukset töissä tai onko jotain muuta, mikä vaikuttaa työntekijän elämässä. Yksinkertainen kysymys voi laukaista esimiehenkin mieleen latautuneen etukäteisjännitteen ja purkaa koko tilanteen, että mitään korjattavaa ei edes jää.
On ollut niitäkin esimiehiä, jotka ovat sanoneet minulle tässä kohtaa: Hyvä, että minun ei tarvitse kuunnella sinun neuvojasi, tuo on tuota enkeliterapiaa, sanon työntekijälle suoraan, minulla on siihen työnjohdollinen oikeus. Näistä näkemyksistä huolimatta kannustan mieluummin miettimään, millä tavalla asioita voisi ottaa puheeksi pehmeällä tavalla kollegoiden kesken, tiimissä tai esimieheltä alaiselle:
Kollegojen kesken: Olen pahoillani, mutta minun on pakko sanoa, että meillä on työyhteisössä sellaisia asioita, jotka tuntuvat minusta pahalta. Voidaanko miettiä, mitä minä ja me kaikki voisimme asioille tehdä?
Tai jos halutaan miehekkäämpi versio: Miten menee, onko joku huonosti?
Hetkessä elämiseksi ei tarvitse luopua mistään. Ja jos sen tarkoitusperät eivät millään aukea, kannattaa ehkä kokeilla joskus toiste: hetkessä elämistä ei voi nimittäin ottaa uudeksi projektiksi muiden puuhien lisäksi. Pienillä jutuilla kannattaa sen sijaan aloittaa ja soluttaa ne arkisen kanssakäymisen lomaan. Pelkkä tulevaisuudessa roikkuminen ja paremman elämän odottaminen ei anna ihmiselle mitään; se pelkästään vie mennessään.
Valovuosiensa takaa tähdet vilkkuen, unelmille ihmisen hiljaa ilkkuen
Tiedänhän että pieni oon, kun siltä tuntuu, mahdun hyvin kainaloon. (*
Kirjoittajana Jaana Kettunen – inspiraationa Hoppu on hanurista -kirja by Maarika Maury, Jaana Tuomila ja Tuomo Meretniemi.
*) Sanat: Martti Syrjä, Eppu Normaali
Comments are closed.