Toimistossamme on ikkunaremontti. Itkeäkö vai nauraa? En ole vielä päättänyt, mutta surkuhupaisia piirteitä hankkeessa kyllä on. Remontista alkoi kantautua epämääräisiä huhuja noin vuosi sitten. Päätös oli kuulemma hallituksessa tehty jo vuosi sitten, mutta mitään infoa siitä, mitä tuleman pitää, ei kuulunut. Lopulta turvauduimme oma-aloitteisuuteen ja kyselimme niin isännöitsijältä ja omistajalta, mistä on kyse. Vältteleviä vastauksia. Yritin onkia tietooni, miten mittava remppa oli tulossa: eli puhutaanko kahden viikon, kuukauden vai vuoden pituisesta työmaasta. Olin nimittäin puskaradion kautta kuullut huhuja, että evakko olisi edessä.
Koetin ottaa selvää urakoitsijasta ja pyysin yhteystietoja. Kyse oli kuitenkin ilmeisesti suuren luokan valtionsalaisuudesta; puhelinnumeroa ei herunut. Sain ohjeet kirjoittaa kirje – ohjeena isännöitsijältä, mieluiten raivostuneessa sävyssä, jotta asioihin tulisi vähän vauhtia. Minusta se oli kummallista. Miksei isännöitsijä itse pistä asioihin vauhtia, vaan valjastaa satunnaisen vuokralaisen tiedustelutehtäviin? Laitoin viestin menemään useaa eri reittiä tekijälle toivoen jonkun viesteistäni tavoittavan kohderyhmän.
Eräänä kauniina päivänä tulimme pitämään kymmenen hengen palaveria toimistolle, jossa ei hämmästykseksemme ollut ikkunoita. Liuta erikielisiä miehiä hyöri toimistossa kuin kotonaan. Suojaukset olivat lähinnä näennäisiä muovin kappaleita. Ne oli asetettu melko helposti pyyhittävien pöytien, mutta ei herkästi tahriintuvien sohvien ja taulujen tai helposti rikkoutuvien tietokoneiden päälle.
Ihmettelin ääneen tilanteen kaoottisuutta, jolloin selvästi päällikön oloinen kaveri tuli ystävällisesti puheille. Hän sanoi tienneensä, että olin kaivannut etukäteen tietoa remontista, mutta ongelma oli ollut se, ettei kaveri tiennyt, miten saisi minut kiinni. Pöllämystyneenä kerroin jättäneeni yhteystiedot sekä isännöitsijälle että omistajalle. Kaveri muistikin saaneensa myös sähköpostejani, muttei silti osannut sanoa, miksei löytänyt niistä yhteystietojani, jotka on lueteltu osoitetta puhelinnumeroa ja sähköpostiosoitetta myöten nimeni alla.
Keskustelun edetessä selvisi, että kyse olisi muutaman päivän hommasta. Kovistelin tarkkoja tietoja, jotta voisin ilmoittaa työntekijöilleni, milloin he voisivat taas tulla töihin. Luvattiin lähettää tarkat päivämäärät. Mitään ei tietenkään kuulunut. Kyselin perään, ja sain selville omituisia tiedonrippeitä, joista sain itse kerätä palapeliä remontin mahdollisesta aikataulusta. Esimerkiksi sellaisen tiedon, että rakennusmiehet eivät tule töihin perjantaisin. (siitä huolimatta, että remontin aikataulu on jäljessä.) Parin päivän homma ei kolmenkaan viikon päästä osoita loppumisen merkkejä. Hermot alkavat kiristyä, eikä vieläkään ole tarjolla mitään tietoa. Urakoitsijasta ei kuulu halaistua sanaa, ja isännöitsijä jatkaa jo totuttuun tapaan.
Tilanne on siis se, että en tiedä edelleenkään, voiko toimistoon mennä ensi maanantaina vai ei. Minun täytyy itse käydä se paikan päällä selvittämässä. Olen muuten yrittänyt selvittää urakoitsijan yhteystietoja ominkin avuin netistä ja puhelinpalvelusta, mutta se ei olekaan helppoa. Mikä lie hämäräporukka, jonka on syytä olla tavoittamattomissa, kun takuuaika umpeutuu.
Opittavaa:
Viesti etukäteen.
Viesti hankkeen aikana.
Viesti jälkikäteen.
Viesti, jos tulee viivästyksiä.
Viesti, jos ei tule viivästyksiä.
Viesti ennen kun on valmista.
Viesti kun on valmista.
Yhteystiedot selkeästi.
Maarika Maury
Kirjoittaja on Kissconsultingin toimitusjohtaja, joka uskoo – tämän ikkunarempan myötä – yhä lujemmin viestinnän voimaan.
Comments are closed.