Elämäni ensimmäinen maraton oli Kolin kansallismaisemissa juostu polkumaraton Vaarojen Maraton, joka sai minut samalla bisnesfilosofiseksi ja väsyneen onnelliseksi. Ylitin omat odotukseni, matkalla ollut ystäväni teki samoin ja kokeneemmat ystävät matkalla olivat aidosti ylpeitä saavutuksestani. Puhumattakaan kotijoukoista ja ystävistäni, joista osuvin kommentti FB:ssä oli ”Hullu!”. Siviilissä kuin työelämässä itsensä ylittämisessä on aina vaaransa ajautua tähän marginaaliin ja riski leimautua epäonnistujaksi suuri, mutta voiton hetkellä tuntemukset korvaavat tämän ja jokainenhan meistä on vähän hullu.
Filosofiseksi tulin jo matkalla, kun etenimme yhdessä samaan tahtiin puuskuttavan HIFK-miehen kanssa, jonka syke oli jatkuvasti 5 sykkeen sisällä omastani. Miten helppoa oli ottaa tukea naapurista, kun matka oli pitkä ja ennentuntematon! Vertaistuki toimii hulluillakin ja samat juoksukengät nastoilla kuljetti meitä kivikkoisessa maastossa ilman jatkuvaa pelkoa luikastumisesta, vaikka tarkkana sai olla ja tarkkailla ympäristöä herkeämättä, ettei juurakko kiepsauta tai liukas sammaleinen kivi vie jalkoja alta.
Sykevyö rinnanalla lähetti vasempaan ranteeseen ajantasaista tietoa matkan etenemisestä, ensimmäinen reilu neljä kilometriä menikin nopeasti, enää 9 kpl tämän pituisia pätkiä ja olen Kolin kylpylän lämmössä! Pulssi hakkasi innostuksesta vähän liikaa. Noutaja tulee noutaja, jos tällä tykytyksellä mennään. Siispä hiljennä vauhtia, maraton voitetaan juoksemalla maaliin asti, mutta hävitään hätäilyllä. Siis vauhtia alas ja geelitankkausta suunnitelman mukaan joka puolestunti ja pari desiä vettä selkärepun vielä kovin painavasta säiliöstä!
Huumori korkealla ja rantatietä etelään Pielisen reunaa tapahtuu ensimmäinen virhe! Kympin kohdilla huoletonna vedämme ohi risteyksestä, joka viekin meidät enteellisesti Pirunkirkon maisemiin. Fokus taisi olla alkuhuumassa hukassa ja karttakin repussa, kun jälkijunassalähtijöinä ajattelimme seurata etenevää lähes 800 osallistujan tekemää uraa. Onneksi järjestäjien auto ajoi ohi ja ohjasi meidät takaisin reitille. Kun fokus katoaa, tulee harha-askelia, demonit väijyy jopa Pielisen rannassa ja matkalaisten stressinsietokykyä koetellaan.
Takaisin reitille ja vanhoina Rööperin intiaaneina toki löysimme uran; kivissä nastan raapimia ja sammaleikko mustanaan kengän jälkiä. Oli muuten upeaa huomata matkalaisten kunnioitus luontoa kohtaan! Käytetyt Geelipötköt jätettiin tankkausasemille, eikä Pohjois-Karjalan luonto meistä vaurioitunut vaan kiitti meitä upeilla maisemilla ja syyspäivän kuulaalla auringonpaisteella. Jätä toimintaympäristö sellaiseksi, että kun kisa on ohi, luonto muuntautuu omilleen muutamassa viikossa muidenkin nautittavaksi.
Legendaarinen ” Juha, har du smörjat din rumpa?” kaikui kisa-aamun ennakkovalmisteluissa , kun vedettiin kompressiosukkaa, erilaista lycraa, pitkää vai lyhyttä, montako paitaa päälle , onko repussa 20 geeliä, EA-puhelinnumero kännykässä, lippis vai pipo, buranat ja paskapaperia? Kisa-aamuna siis loput käytännön asiat järjestykseen ja pari hätätyhjennystä otsa hiessä kisajännityksestä snadisti valkoisena. Kun pitkälle marssille lähdetään vaatii se tavoitteen , kirkkaan suunnan, mielikuva- ja todellista harjoittelua, itsensä innostamista ja erityisesti kavereiden innostamista matkaan. Maratonille ei lähdetä kahden viikon miettimisillä vaan hanke suunnitellaan kuukausia ennen.
Ystäväni houkutteli meidät ensikertalaiset matkalle jo viime talvena. Hän hommasi viehättävän ja osaavan personal trainerin tiimillemme, harjoitusohjelman maratoniin asti ja joukon välitestejä. Juoksin treenikaudella alku- ja loppucooperit, Mika Myllyläismäisen suojuoksun sauvoilla Sipoonkorvessa, kesän Italian ja Espanjan matkojen iltapunaviinejä haitanneita aamulenkkejä Comon ja välimeren rannoilla. Kyllä kannatti, mutta toki pilkuntarkkuuteen ei valmisteluissa päästy, mutta juoksin enemmän kuin koskaan lyhyen elämäni aikana. Oli matkaan lähettäessä kuitenkin sellainen olo, että kyllä tästä selvitään.
Matkalla sattuu ja tapahtuu ja niin meillekin! Törmäsimme sitkeään kunnioitusta herättävään kaveriin. Viiden asteen lämpötilassa kaverilla oli hiertävät varvasjuoksutossut otettu roikkumaan reppuun ja matka jatkui paljain jaloin kivisessä, juurakkoisessa märässä maassa! Huima tyyppi! Kuulemma päivittäisen kahden ruudun tarkkailuun toi tämä sopivaa vaihtelua, mutta kärsimys oli kova, varpaissa jo muutama haava. Lopullisesti kaveri riisui meidät aseista ottamalla hunajapurkin , johon hän oli sekoittanut ja survonut Hollannista harmaatuomiaan muurahaisia. ”Näissä on 17 % sinkkiä ja loput protskua” ja imeskeli sormeaan kuivaksi. Matkalle voi lähteä monella voittavalla strategialla ja eväillä, mutta hänkin pääsi maaliin , vaikka pitkospuilla tuli kaverille vielä tikkua isovarpaaseen…
Kun on tekemässä jotain ensimmäistä kertaa ja siitä aidosti tohinoissaan, tekee hyvää, kun kisoissa juoksevat tuplamatkalaisten kärki ohittaa sinut jo kolmenkympin kohdalla. Perspektiiviä ja suhteellisuudentajua tarvitaan oman erinomaisuuden osoittamisessakin. Vauhti tappaa, matka ei! Maratonin vaikeudet tulevat lopussa kolmenkympin jälkeen. Meidät ensikertalaiset pelasti yhteinen, yhdessä jo koettu alkutaival ja hyvä huumori. Epätoivoon ei tiimissä vaivuta, vaikka itsellä tuntuu pahalta, niin silloin kaverin esimerkki laittaa yrittämään. Kun viimeinen yhtämittainen kahden kilsan nousu on ohi, olemme voittajina maalissa Ukko-Kolin päällä!
Yksi onnistunut matka tehty, kuinka monta epäonnistumista siihen tarvitaankin! Olen elämäni aikana lähtenyt monenlaisiin hankkeisiin ja projekteihin. Etukäteen ei tiedä onnistuuko, mitä matkalla tulee vastaan ja miten paljon on nieltävä ylpeyttä, ennen kuin voitto häämöttää. Kokemukseni mukaan mitä kirkkaampi on tavoite ja mitä paremmin pilkot kaukana siintävän tavoitteen välipaloiksi ja mitä paremmin saat joukkueesi tämän tavoitteen taakse, on vaikeallakin matkalla turvallista pelätä yhdessä!
Juha Valkamo
Kirjoittaja on Kisconsultingin asiakkuusjohtaja, joka säännöllisesti kiusaa itseään fyysisillä ja henkisillä rasituksilla.
